Kulttuurisivuja Karjalasta

Kirjallisuus 

Sisällysluettelo
Kansat
Musiikki
Kansantiede
Kieli
Kirjallisuus

E-Mail: rozhina@petrsu.ru

 

Karjalaiset itkuvirret
Aleksandra Stepanova

Karjala on ehka ainoa itamerensuomalaisista alueista, missa viimeisiin vuosikymmeniin asti itkuperinne oli sailynyt suhteellisen ehjana ja elinvoimaisena. Siksi karjalaisen kansanrunouden ja yleensa kansanperinteiden tutkijoilla on ollut mahdollisuus suorittaa nauhoituksia ja seurata itkuvirsia jossain maarin elavana perinteena. Vaikka nyt voi todeta, etta itkurunous on haviamisvaiheessaan.

Itkuvirret ovat alkukantaista lyriikkaa, yksi varhaisin eleginen runolaji. Itkurunouden luonnollisen elinympariston muodostavat niin sanotut erojais- elikka siirtymariitit: hautajaiset, haat ja myohemmin myos rekryyttiseremoniat. Siis itkuvirret ovat ennen kaikkea rituaalirunoutta.

Termi "itkuvirsi" esiintyy vain tutkimuksissa, kirjallisuudessa. Kansa kayttaa termeja "ianella itku", "eanel itku" (yleisesti, seka Vienan Karjalassa) ja siita verbi "ianella itkie"; "virzit'ys" - "virzit't'ya" (Seesjarvi, Aunuksen Karjala); "luvoittelu", "luvetus" - "luvoitella", "luvetella" (yleisesti, seka Aunuksen Karjala). Niista johtuvat myos tekijanimet: "ianella itkija", "virzit't'aja", "luvoittelija".

Karjalaista kansanrunoutta ja yleensa kansanperinnetta tarkasteltaessa on huomioitava, etta perinne jakautuu kolmeen selkeasti toisistaan erottuvaan alueeseen:

  • Vienan Karjala (VK), jonka etelarajana voidaan pitaa Repolan - Rukajarven - Tunkuan - Voijarven vyohyketta;
  • Seesjarvi eli Keski-Karjala (Sees.), johon lasketaan kuuluvaksi myos Porajarvi;
  • Etela - tai Aunuksen Karjala (EK), siis livvin ja lyydin kielialueet. Tallainen aluejako tulee ilmi myos itkuvirsirunoudessa.

Itkuvirret itamerensuomalaisilla kansoilla ovat varsinaista naisten lyriikkaa. Suomalainen kansanrunouden ja -perinteen keraaja ja tutkija Samuli Paulaharju Oulusta vuosisatamme alussa tallensi valtavan maaran itkuvirsia (noin 200 tekstia) erinomaisen lahjakkaalta vienankarjalaiselta itkijanaiselta Vuonnisesta - Anni Lehtoselta. Han oli ihastunut seka itkuvirsiin, etta itkijaan ja kirjoitti niista nain:

"Kaikkein kauneimpia, syvallisimpia ja herkimpia kaikista kansanrunoistamme ovat itkuvirret eli itkut, omituiset murheen ja haikean mielen ilmaisulauselmat... Naisvaki, etupaassa vanhat vaimot, elaman kovuutta kokeneet lesket ja muut murheen murtamat niita eri tilaisuuksissa laulavat, mutta harvemmin on elama nuorille naisille viela antanut niin paljon mielihaikeata, etta se itkuvirsille saattaisi. Miesten karkeampi mielen laatu taas ei ole sovelias itkuille rupeamaan vaikka kylla monet, varsinkin herkkatunteisimmat, mielellaan kuuntelevat hyvaa itkuvirren laulantaa. ( Paulaharju S. Vienan Karjalan itkuvirsista.// Otava, 1916, ss. 535-540).

Karjalassa nuoret tytot yleisesti eivat itkeneet aanella. Mutta tyttolapsi jo pienesta alkaen vaistomaisesti omaksui ja pani mieleensa itkemistaidon perusteita, silla kansan keskuudessa oli syva vakaamus - jokaisen naishenkilon on osattava itkea aanella. Naisen oli itkettava kaikissa tarkeissa elaman kaannekohdissa - saatettava lahiomainen itkusanoin tuonilmaisiin; poika ja yleensa miessukulainen asepalveluun ja sotaan; itkettava tyttarensa haissa jne. Silla naisen rooli perherituaaleissa oli johtava.

Itkuperinne luontevasti ja taysinaisesti esiintyy rituaalien yhteydessa ja niiden muuttuessa elikka unohtuessa haviavat myos aanella itkut.

Perinteinen haarituaali Karjalassa alkoi menettaa merkityksensa jo vuosisatamme alussa ja sammui noin 20-luvulla.

Toisenlaista on ollut suhde hautajaisiin ja yleensa kuolinrituaaleihin. Vainajainpalvonta on yleismaailmallinen ilmio. Onhan kuolema vakava tapahtuma, joka merkitsee ihmiselaman maallista loppua, ikuista eroa elavien maailmasta. Hautausrituaali on karjalaisten kuten monien muidenkin maailman kansojen yksi tarkeimpia perherituaaleja. Se on suhteellisen pysyva, konservatiivinen, johon yhteiskunnalliset muutokset ovat vaikuttaneet heikommin. Kuolinseremoniat ulottuvat syvaan menneisyyteen ja tutkijat ovat tulleet siihen johtopaatokseen, etta itkuvirsirunous on syntynyt alkuperaisesti ja kehittynyt juuri hautausrituaalin yhteydessa.

Kuolinhetki, elaman ja kuoleman raja, on hyvin tarkea hetki, jolloin jonkun omaisen oli ehdottomasti oltava lasna. Vienan Karjalassa rituaalinen itku alkoi heti hengenlahdon jalkeen. Valitettavasti olemme onnistuneet taltioimaan vain yhden tahan hetkeen liittyvan itkun, jonka nauhoitin vuonna 1963 Oksenie Vasiljevalta Uhtualla. Han kysyi vainajalta mm.:

"Joko vakauvuit vaipumattomilla varsisijasilla, vankahtamattomilla varsisijasilla? Vet olit jo vallan puutuva ikani... Vakauvuit vallan polvuhisilla Tuonelan varsisijasilla..." (KP,30). - "Joko rauhoituit vasymattomille vakituisille sijoille, aanettomille vakituisille sijoille? Olithan jo korkeassa iassa... Rauhoituit Tuonelan ikuisille vakituisille sijoille..."

Ruumiin pesemista pidettiin hyvin tarkeana.Joku omaisista itki pesijoille (VK). Taman itkun perusteemana oli pyynto: "Peskaa vainaja puhtaaksi, poistakaa kaikki maallinen lika, ettei vainaja joutuisi karsimaan siita tuonilmaisissa, haudantakaisissa oloissaan". Seuraavassa otteita Muarie Malikinan vuonna 1966 nauhoitetusta itkusta:

"Valkual'kua vualimaiseni valtajouccenuisien valkevuisikse valkeih syntysih, jotta valkeih luatusih valkeih syntysih vastual'tais omakuntaset". - "Valkaiskaa minun vaalimani / lapseni/ valkoisiin tuonilmaisiin/syntysiin lahtiessa niin valkeaksi, kuinka ovat vapaat joutsenet, jotta myotatuntoisesti valkeissa tuonilmaisissa/syntysissa vastaanottaisivat valkeat omaiset". (Karel'skije pricitanija, № 31).

Pesemisen yhteydessa esitettavalla itkuvirrella oli selkeasti rituaalinen ja maaginen funktio. Itkuvirrella alettiin valmistella vainajan siirtymista tuonilmaisiin. Itku takasi vainajalle suotuisan vastaanoton siella ja siksi puhtaaksi pesemisen tarkeytta korostettiinkin.

"Pesuvirsia" on havaittu vain Vienan Karjalassa. Muualla rituaalinen aanella itku alkoi vasta sen jalkeen kun ruumis oli pesty, puettu ja asetettu laudalle pyhaan paikkaan - kodin ikoninurkkaukseen. Omaiset ilmaisevat itkuissa huoltansa siita, oliko vainajalle mieliksi, miten hanet pestiin ja puettiin; eiko han ole suuttunut omaisille; ja pyydetaan anteeksi mahdollisista virheista:

"Mendihgo sinun(i) mielyziidy myo minuni da suorituksuodi? Mendihgo kurjaizen naizeni, kuldaine n armoine, sinun mielyziidy myo?" (Saamajarvi).

"Meniko mieltasi myoten pukemiseni? Meniko mieltasi myoten, kultainen armoni /isa/, minun, kurjan naisen, varustelut?

Tassa vaiheessa esitettyyn itkuvirteen liittyy usein erilaisia motiiveja. Tavallisemmin vainajaa heratellaan eli "kuonnutetaan" keskustellakseen hanen kanssaan. Etela-Karjalan itkuissa vainajalle esitetaan lukuisia kysymyksia:

Oliko hengenlahdon aikana vastassa laheisia edesmenneita sukulaisia? Olivatko suvun esivanhemmat vastaanottamassa? Eivatko Tuonen koirat sinua haukkuneet? Mihin suuntaan sinut, sinun henkesi vietiin ja minkalainen sija tuonilmaisissa annettiin? Miten ja milla kestitettiin? jne. Pyydetaan anteeksi ja anotaan siunausta - motiivi hyvin suosittu itkuissa.

Kun sukulaiset saapuivat hautajaisiin matkan paasta,heidat vastaanotettiin portilla itkusanoin. Jos tulija oli nainen, han itse alkoi itkea aanella: kertoi havainneensa outoja enteita; tavallisesti ne oli muutoksia luonnossa, ilmastossa:

"Mintah viluloilta viimual'l'ou jo viisientoista virstojen piahysih, kun vierona vartuvoni jo viekkahan hyvaseni luoksi visan kualelen?..."- "Miksi kylmalti puhaltaa /tuuli/ jo viisientoista virstojen paassa, minun kurjavartisen tullessa viisaan hyvaseni /isan/ luokse?" (VK).

Joskus itkijanaiset toteavat "korkeiden metsien ja tuuheiden pensaiden kasvaneen kotipihoille, linnut ovat lakanneet laulamasta jne.

Niiden kolmen vuorokauden aikana, jolloin vainajaa pidettiin kotona, tuon tuostakin itkettiin vainajan aaressa; lahiomaiset puhuttelivat hanta, hyvastelivat ja pyysivat anteeksi. Aamuisin heratettiin vainajaa aamiaiselle.

Vienan Karjalassa ja Seesjarvella ei saanut itkea aanella iltaisin, eika varsinkaan oisin. Aunuksen kylissa sen sijaan yksi tarkeimmista rituaali-itkuista oli ns. "Huondezvirzi" eli "Puolenyonvirzi". Lahisukulaiset kokoontuivat vainajan viereen heti keskiyon jalkeen. Itkun perusaiheena oli huolestuneisuus siita, kuinka vainaja - vainajan henki - otettiin tuonilmaisissa vastaan. Hanelle esitetaan kymmenia kysymyksia, joista ilmenee kansan kasitykset vainajan sielun vaelluksesta. Niissa jo havaitsee kristillisten motiivien kietoutuneen esikristillisiin maailmankuviin.Mutta yleensa on sanottava, etta Tuonlean kuvaus karjalaisissa itkuissa on hyvin niukkaa. Kristilliset ainekset esiintyvat hyvin suppealla alueella, nimittain aunukselaisten itkuvirsisien myohemmissa tallennuksissa.

Runsaammin ja surkeammin itkettiin aanella hautauspaivana. Kun vainajaa lahdettiin viemaan kotoa kalmistolle, itkettiin jaahyvais- ja anteeksipyyntovirsia. Itkeminen oli rituaalisesti maariteltya ja vainajan nimissa oli pyydettava anteeksi kaikelta, mika oli ymparoinyt hanta elaessaan: pirtilta ja pirtin osilta, ulkorakennuksilta, pihaymparistolta, pelloilta ja nurmilta ym., siis koko "talta ilmalta"; myos naapureilta.

Kalmistoa lahestyttaessa oli aanella itkien "nossettava" - heratettava "kalman kansa" eli edesmenneita vainajia. Uskottiin, etta suvun vainajat tulevat vastaan ja aukaisevat "Tuonen portit":

"Ettako vois tulla vastual'omah valkeih syntysih, vallan olovat omakuntaseni, orheista syntysista omih omusuisihina, kun oimun kualelen orheih syntysih? Ettako voi ni valkeih syntysih, vallan armas omakuntaseni, vallan armahie vaskivajosuisie valmissella, kuita myoten vallan kualelen tian valkevuisih?..."

"Etteko voisi tulla vastaanottamaan valkeisiin syntyisiin (siis tuonilmaisiin), suuri omakuntani, jotka olette jo tuonilmaisissa, kun saavun sinne? Etteko voisi valkeaan tuonilmaiseen, armas sukukuntani, armaita vaskisia porrasaskelmia varustaa, joita myoten astun teidan valkeuksiin..." Pyydetaan sytyttaa vahakynttilat; pelataan, etta Tuonen koirat saattavat haukkua jne.

Kun hauta oli katettu, itkeminen lopetettiin.

Hautajaisten jalkeen itkettiin kaytaessa haudoilla vainajien muistopaivina.

Hautajaisissa itkeminen oli valttamatonta, se kuului ehdottomasti rituaaliin. Mutta saatettiin itkea myos tilapaisesti eli spontaanisti, surun ja murheen tunteiden vuoksi. Suomalainen tutkija Lauri Honko toteaa, etta "oli olemassa selva ero laillisten ja tilapaisten itkujen valilla; edellisten ajankohta oli tarkoin saadetty, eika niiden olhella yleensa suvaittu odottamatta esitettyja itkuja". Honko,L. Itkuvirsirunous... ss.113-114.)

Miksi vainajalle on itketty? Miksi sita on pidetty tarkeana? Kansan uskomuksissa itkuvirsilla on useampia tarkeita tehtavia eli funktioita. Itkemalla omaiset toimivat ennen muuta "sielun tuonelaan johdattajina".

Toiseksi, kuten Unelma Konkka toteaa, hautajaisiin kuuluvissa rituaali-itkuissa "kuvastuu eras hyvin tarkea funktio: pyrkimys turvata vainajalle hyva olo haudantakaisessa elamassa lunastamalla maan paalla vaikuttavien voimien anteeksianto ja turvaamalla sukulaisvainajien vastaanotto Tuonelan portilla" (Konkka U. Ikuinen ikava...s.62 ).

Hyvin tarkea seikka on myos kansan uskomus siita, etta vainaja ymmartaa itkukielen. Siksi itkuissa esitetaankin lukuisia kysymyksia ja pyyntoja, kerrotaan tunteistaan ja elamyksistaan, esitetaan erilaisia pyyntoja, anotaan apua jne.

Lauri Honko on kiinnittanyt huomion myos kuolinitkujen "psykoterapeuttiseen" tehtavaan: pakottaessaan lasnaolijat itkemaan ne saavat aikaan "puhdistavan katharsiksen, joka on vainajan muiston rituaalisen etaannyttamisen perusedellytys". (Honko, L. Itkuvirsirunous...s. 116).

Ja epailematta itkuvirsien viimeisessa kehitysvaiheessa tarkeata on myos niiden emotionaalinen ja esteettinen funktio.

Tarkeimpia perherituaaleja kylayhteisossa olivat myos haat, joiden olennaisena osana on ollut aanellaitku. Kun haissa oli kaksi osapuolta - morsiamen eli antilaan suku ja sulhasen suku - niin haaseremoniakin oli kaksiosainen. Morsiamen kotona haat osoittivat "eron murhetta" ja sulhasen - "uuden liiton solmimisen riemua". Itkettiin vain morsiamen kotona, siihen asti, kunnes "antilas/andilas" lopullisesti luovutettiin sulhaselle, ja nama oli "itkuhaat". Kun taas sulhasen kotona vain laulettiin ja pidettiin iloa - ja ne olivat "ilohiat". Viela 60-, 70-luvuilla vanhemmat naiset hyvin muistivat "vanhanaikaisia" - perinteisia haita ja osasivat esittaa niihin kuuluvat itkuvirret.

Tavallisesti kosimishetkesta varsinaisiin haihin kesti kaksi viikkoa, jolloin neitsyetta, antilasta valmistettiin siirtymaan uuteen statukseen, toiseen sukuun. Lauri Honko toteaa, etta "haarituaalin kenties tarkein sosiaalipsykologinen juonne on tama: morsian siirretaan asteittain neidon, tyttaren asemasta nuorikon, vaimon asemaan". (Honko, L. Itkuvirsirunous... s.123). Ja tata siirtymista valmisteltiin juuri itkuvirsien valityksella.

Kun karjalainen neito ei itkenyt aanella, haihin kutsuttiin taitava itkija, joka esiintyi morsiamen ITKETTAJANA (etelampana kaytettiin myos termia OLLALLINE). Morsian itki vain kyynelin, eika sanoin, virren esitti itkettaja antilaan nimissa ja oli morsiamen seurassa koko haiden valmisteluajan.

Aanella itkeminen alkoi heti sen jalkeen, kun oli sovittu avioliitosta. Itkettaja antilaan kanssa meni ikoninurkkaan, jumalankuvien eteen ja kaantyi itkusanoin vanhempien, isan ja aidin puoleen: "miksi he suostuivat, miksi solmivat taman liiton -kaupan, myivat neitsyen vapauden, hanen neitseysvaltansa". Vienan Karjalassa tama seremonia on nimeltaan "Kianisku" - isa "lyo katta" sulhasvaen kanssa; Seesjarvella se on "Silmienrissinda" ja Aunuksen Karjalassa - "Lujuzet". Kaikilla niilla oli sama tehtava - todeta ja vahvistaa Jumalain edessa liiton solmiminen, pyytaa siunausta ja hyvaa osaa uudessa elamassa, vieraassa perheessa.

Kaksi viikkoa neitsyt oli antilaana. Talla valin pidettiin illanviettoja, valmistettin myotajaisia; antilas itkettajan ja ystavattariensa kanssa kavi sukulaisten luona. Aanella itkien han ilmoitti haista; hyvasteli sukulaisiaan, pyysi anteeksi seka kiitti; talloin antilaalle annettiin lahjoja.

Talla valin itkettiin myos isalle ja aidille, pyytaen myotajaisia; ehdottomasti "ristimuamolle" - kummitadille. Neitsyeen vanhemmat kavivat sulhasen kotona "tilua kaccomah", siis tutustumassa tyttarensa uuteen elinpaikkaan. Kun he palasivat sielta, itkettaja taas antilaan nimissa kyseli, minkalaiset siella on olot, mika odottaa hanta uudessa elamassa? Kysymykset ja usein aiheetkin riippuivat konkreettisista oloista ja tilanteista, henkilokohtaisista, elamakerrallisista seikoista, mutta kaikilla niilla oli rituaalinen merkitys. Yleisimpia motiiveja ovat valitukset ja huolestuneisuus tulevaisuudesta, pyynnot pidattaa eli siirtaa eronhetki, muistaa hanta ja kayda hanen luonaan vieraille jne.

Haapaivan aattona ja haapaivana esitettiin katkerimmat itkut. Illalla morsian itki aidilleen pyytaen varustaa hanelle makuusijan viimeisen kerran vanhempiensa kotona neitsyeena ollessa. Aamulla aiti heratti tyttarensa itkusanoin. Aunuksen seudulla se on vuoroitkua - tytar kertoo enneunen ja aiti selittaa, etta se ennustaa ikuista eroa syntymakodista.

Andilas- eli neitsytkyly oli yksi tarkeimpia haaseremonioissa ja siihen kuului lukuisia itkuvirsia, etenkin Aunuksen Karjalassa Aanella itkien pyydettiin lammittaa sauna, ilmoitettiin sen valmistumisesta; itkettiin saunasta palatessa jne. Sauna- eli kylyvirsien perusaihe on luopuminen neitseysvallasta: antilaan valta/vapaus joko jaa saunaan tai lentaa sielta ulos hoyryna tai jossain muussa muodossa. Siksi kylyvirret ovatkin hyvin katkeria jopa traagisia, kun neitsyt luopuu neitsyeen statuksesta, erottuu omasta suvustaan ja suvun haltioista. Nyt han on haltiaton ja siksi altis ihmista uhkaaville vihamielisille voimille ja supranormaaleille olennoille.

Kun antilas palaa kylysta, han ei voi/ ei saa enaa tulla tupaan entiselleen, vaan pyytaa isalta ja aidilta lupaa, silla "kynnykset ovat yhdeksaa hirsikerrosta korkeammat"...

Kylyn jalkeen merkillisia rituaalimenoja ovat "pianpano" (VK), jolloin antilaalle asetetaan/tehdaan naisen kampaus ja naisen paahine. Ja kun morsian on luovutettu sulhasvaelle ja viety ulos, aiti itkee viimeisen rituaali-itkun.

Itkeminen haissa oli rituaalin olennainen osa. Se oli neitsyeen asteittaista siirtamista uuteen - naisen, minian - asemaan. Se oli erojaisriitin ilmaus ja samalla tarkea suojelukeino. Taten neutralisoitiin antilasta uhkaavia vihamielisia voimia ja olentoja, suojattiin hanta "pahalta silmalta" ja rikkeilta .

Itkurunous on hyvin omaperainen ja ainutlaatuinen ilmio karjalaisessa kansanrunoudessa. Ensinnakin niissa puuttuu maaratty runomitta. Sakeen tavumaara on valja. Vienan Karjalan itkuissa on vaikea maaritella edes sae, etelampana se jonkun verran erottuu, mutta on hyvin epamaarainen, mielivaltaisen pituinen.

Itkurunouden erikoisin tunnusmerkki on niiden sala- tai piilokieli.Itkuissa ei ollenkaan kayteta sukulaistermeja ja monien muiden esineiden, kasitysten, ilmioiden nimityksia. Kaikilla niilla on vastaavat ns. metaforiset nimivastineet, erikoiset kuvaannolliset piilosanat ja -fraasit. (Tarkemmin piilonimityksista: Степанова А.С. Метафорический мир карельских причитаний.)

Aihe on silti laaja, etta naytteena vain muutamia esimerkkeja. Niinpa "aiti"-termin vastineen kantasana muodostuu tekijanimista, siis verbeista, jotka ilmaisevat aidin perusfunktioita. Ennen kaikkea aiti KANTAA lasta kohdussaan, han on lapsen KANTAJA/KANDAJA. Mutta tahan sanamuotoon aina liittyy deminutiivisuffiksi ja usein omistusliite: KANTAJAISENI/KANDAJAZENI. Hyvin harvoin itkija kayttaa vain pelkkaa kantasanaa. Aidin nimivastine eli henkilonimitys sisaltaa tavallisesti useampia komponentteja: Kallehilla ilmoilla siataja kantajaiseni (VK); Kallis kandajazeni, kaheksien kuuhuzien kandelija (Sees.); Kallis naine kandajazeni (EK).

Tamankaltaisia tekijanimia on kymmenia, joihin sitten liittyy erilaisia maaritteita: aikojaiseni/aigojazeni; itvojaiseni/idvojazeni; kylvettajaiseni/kylvettajazeni; lianijazeni; tuuvittajaiseni/tuudittajazeni jne., noin 30 tekijanimea.

Samoista verbeista on muodostettu "lapsi", "tytar", "poika" termien nimivastineet: KANNETTUISENI/KANNETTUZENI/KANDAMAZENI. Tavallisimmin esiintyvat moniosaisina: Ensimmaini kauniskasvoni kannettuiseni (VK); Kallehien kananjaiccojen sijoista kannotettava kandamazeni (Sees.); Kargijazen akan kallis kandomuoni (EK) ym.

Samaa periaatetta noudatetaan myos puhuttaessa elaimista: Taysikasvuset kaklavillojen kantelijaiset, kankahilla kaikertajaiset (VK) - lampaat; kakroilla kasvatetut koarivempelien kannattajaiset (VK) - hevoset. Luonto ja luonnon kappaleet myos omaavat erikoisnimityksensa; niinpa aurinko on "ympari valkeista ilmoista valuvat vahalaitakiekkoset" (VK) jne. Ihmisen kadetkin ovat "olkaoksaset".

Piilokielen lahteena ovat uskomukselliset syyt, kielto eli tabu, jolloin ei saanut suoraan puhua maaratyista henkiloista ja asioista. Sukulaisten nimia koskeva kielto oli laajalti tunnettu ilmio maailman kansoilla. Myohemmin salakielen kehittamiseen ehka vaikuttivat myos runoudelliset tekijat.

Suuri osuus itkuvirsissa on alkusoinnulla; se vaikuttaa kuvakeinojen valintaan.

Itkuvirsien sanasto nayttaa olevan hyvin alkuperaista kantaa, siina loytyy hyvin vanhoja sanoja, arkaismeja, joiden merkitys on osittain unohtunut ja jotka eivat esiinny puhekielessa.Itkurunous on taynna arvoituksia.

Itkujen aiheet ovat ikivanhoja, vaikka niiden ilmaisumuoto on ajan kuluessa kehittynyt ja saanut uusia vivahteita.Kuten kirjoittaa Unelma Konkka: "Muinaisesta vainajainpalvonnasta on kasvanut ja kehittynyt ihmeellinen itkurunous, joka kykenee tulkitsemaan syvimmat tunteet ihmisen murheellisimpina hetkina" (Konkka, U. Ikuinen ikava...s.95).